Aamupala syöty, facebook tsekattu. Mitäs sitten? Työt alkaa puolen tunnin päästä. Täytyy myöntää, että tällä helteelä mieluiten vain makaisin ja lukisin hyvää kirjaa. Toisaalta taas tästä saa rahaa, joka on enemmän kuin tarpeen. Koska mun pitää kuluttaa aikaa vielä se 30 minuuttia, niin taidanpa kertoa toisesta M:stä.

Ööö...Tää onkin helpommin sanottu kuin tehty. M on siis minun suuri ihastukseni. Ensimmäinen oikea sellainen. Niin oikea, että aina hänet nähdessäni alan kirjaimellisesti voida pahoin. Vatsassa velloo, polvet tärisevät, kädet vapisevat ja punoitan kuin tomaatti. Ei kuulosta miellyttävältä. Mutta on sitä. Pahan olonkin läpi näen miten ylettömän suloinen hän on. Pitkä, hoikka, sopivasti lihaksia, vaalea. Söpö kuin mikä. Nimenomaan söpö. Komeakin toki, mutta ensimmäinen sana , joka tulee mieleen on söpö. Jottei menisi ylettömän lällyksi (myöhäistä, meni jo!) voin kertoa, että ihastukseni on täysin saavuttamaton. Näen häntä keskimäärin ehkä neljä kertaa vuodessa.Asuu toisella puolella Suomea. Hän on myös kaksi vuotta minua vanhempi. 16. En usko, että hän pitää minua muuna kuin pikkutyttönä. Tosin vaihdettiin me vajaa kuukausi sitten aika pitkiä katseita. Ehkä. En ole aivan varma tästä. Olen niin pöhkösti ihastunut, että saatoin kuvitella vilkaisunkin pitkäksi katseeksi. *silmien pyöritys*

Tästä henkilöstä tulee varmasti valitettavan paljon postauksia. Ikävää ja järjetöntä riemua, kun on taas nähty. Pöhköhän minä olen, mutta minkäs tällekkään mahtaa?

Aihe on kaikkea muuta kuin tyypillinen minulle, mutta rakkaudessa ja rakastamisessa on muutama asia joita olen aina pohtinut.

1: Rakastuvatko ja rakastavatko miehet/pojat samallalailla kuin naiset/tytöt? Siis selvennettynä tuntuuko rakkaus erilaiselta riippuen siitä kumpaa sukupuolta on?

2: Miten paljon ulkonäkö todella vaikuttaa rakastumiseen? En kaipaa mitään "sisäinen kauneus on tärkeintä" soopaa. Niinhän se tietysti on, ei ketään voi rakastaa vain ulkonäön takia. MUTTA kyse onkin lähinnä siitä, että ihastutaanko kauniisiin/komeisiin ihmisiin helpommin ja johtaako se helpommin rakkauteen kuin ns. taviksilla?

Jos joku osaa ja haluaa vastata, niin kommaamaan vaan!

T: B

...on hirmuinen. Molemmat "ämmät" on vähintään 200 kilometrin päässä. Ja mä olen keskellä korpea. Omasta tahdostani kylläkin. Olen siis koko heinäkuun tuttujen maatilalla kesätöissä, ja kotiin on matkaa... Toinen blogini nimen "ämmistä" on koirani, joka on nyt vanhempieni hoivissa kotona. Me ollaan. M:än kanssa niin yhteen hitsautunut pari, että tälläinen kuukuauden ero tekee tiukkaa. Mä tiedän, että siitä huolehditaan hyvin ja sillä on kaikki okei, mutta se ei vähennä ikävää ollenkaan. Se on mun pieni. Ihana karvakasa <3 *sniif*

Toki ikävä on myös muuta perhettä; vanhempia, sisaruksia ja muita koiria, mutta etenkin M:ää.

Onpas muuten KUUMA! Ja mun pitäisi tehdä töitäkin. Nyt alkaa olla ruokatauko ohi ja taidan käydä pikapulahduksella rannassa. Niinpä teenkin! Ja voi olla, että huomenna kerron toisesta M:stä. Ehkä.

Tänään siis masentaa. Harvinaista kyllä. Yleensä jaksan olla positiivinen. Masennukselleni on kuitenkin peräti kaksi syytä. Kolmekin, jos tarkkoja ollaan. Kolmas kuitenkin kaihertaa aina, ilonkin takana, joten en ota sitä nyt esille.

Syy 1: Jouduin tänään kohtaamaan oman kaappimörköni. (Siis tiedättehän, sen mörön jota ei oikeasti ole olemassa, mutta joka kuitenkin asustaa vaatekaapissa tai sängyn alla. Isojen ihmisten maailmassa se on asia, jota ei oikeasti tarvitse pelätä, mutta joka pelottaa ja kauhistuttaa kuitenkin.) Minun mörköni on umpituntemattomien kotiin joutuminen. Hyi, se on niin inhottavaa! Haisee oudolta ja ujostuttaa kamalasti. Eikä oikein tiedä mihin kätensä, jalkansa tai peffansa pistää. Se jo riitti latistamaan päivän fiilikset.

Syy 2: 2 masensi lopullisesti. Kävin rannalla vahtimani lapsen kanssa. Katselin kaikkia niitä ikäisiäni tyttöjä. Suurimmalla osalla oli vain pikkiriikkiset bikinit. Mikäs siinä, olihan heillä myös hoikat ja lihaksikkaat vartalot. Minulla ei ole. Arvatenkin iski kateus, itsesääli ja häpeä. Lähinnä se häpeä. En voi sanoa olevani lihava, tai edes tukeva. Olen vain sellainen "pehmeä". En haluaisi olla. Kyllä minullekkin six pack kelpaisi. Samoin hauikset ja kiinteät reidet. Taidanpa vältellä uimarantoja edelleenkin. On vaan niin tukalan kuuma, että pulahdus järveen kelpaisi mainiosti. Lisäksi on vähän koti-ikävä ja etenkin koiraikävä.

Mutta kyllä se tästä! Huomenna olen taas pirteämpi, lupaan! Tästähän ei mitään teiniangstiblogia tule!

Päätin aloittaa blogin. Haluaisin kirjoittaa hauskasti ja huumorilla elämästäni, ajatuksistani ja tunteistani. Saas nähdä kuinka onnistun. Aina kannattaa yrittää! Se on mottoni ja kuvaa aika hyvin myös luonnettani. 

 Olen siis tyttö, 14 v, tumma ja varsin arkisen näköinen. En ruma, en kaunis. En pitkä, en lyhyt. En lihava, en laiha. En älykäs, en tyhmä. En mitään ja kuitenkin kaikkea. Keskinkertainen. Sellainen minä olen. Sellaisesta tämä blogikin tulee kertomaan. Keskinkertaisesta. Tavallisesta. Minun tavallisesta arjestani tavallisessa talossa joka on täynnä lapsia ja koiria, suuressa koulussa jossa on paljon tavallisia nuoria ja hiljaisella lenkkipolulla jolla tallustaa vain tavallinen tyttö tavallisen koiran kanssa. Voisin ehkä kertoa myös siitä, kuinka tavallinen tyttö on hieman pihkassa epätavalliseen poikaan. Ehkä.

Suuri ja mahdottomalta tuntuva tehtäväni olisi saada tavallisesta elämästäni kerrottua epätavallisesti. Jos joku ihana ihminen sattuisi pitämään blogistani, niin voisikohan tuo ihminen olla vielä ihanampi ja kertoa sen minulle? :)